logo

Eurooppalaisen teatterin historia – Osa 1

Eurooppalaisen teatterin historian alkujuuret löytyvät muinaisesta kreikkalaisesta ja roomalaisesta teatterista. Vaikka roomalainen teatteri levisi laajalti Euroopan mantereelle ja Englantiin, valtakunnan jälkeisten pimeiden vuosikymmenten aikana kirkko kielsi esitystaiteet yleisesti pakanallisten uskontojen harjoittamisen muotoina.

Eurooppalaisen teatterin historia – Osa 1

Varsinaisesti Eurooppalainen teatteri sai alkunsa keskiaikaisten kirkkojen aloittaessa raamatun tapahtumien dramatisoinnin. Näitä raamatullisia näytelmiä esitettiin tärkeinä juhlapyhinä, ja niiden tarkoitus oli juhlamenojen elävöittäminen, ja niitä esittivät papit. Ensimmäinen liturginen draama joka kirjoitettiin tarkoitusta varten oli nimeltään Quem-Quaeritis. Alunperin liturgisessa draamassa kaksi kuoroa lauloi näytelmän kulun, ja näyttelijät eivät esittäneet varsinaisia henkilöhahmoja. Vuosien 965 ja 975 väillä tämä muuttui, ja Regularis Concordia draama sisältää näyttämöohjeita näyttelijöille. Alunperin liturginen draama kehittyi Englannissa ja Saksassa, mutta se alkoi pian levitä ympäri Eurooppaa. 1000-luvun puoliväliin mennessä tapa oli levinnyt lähes jokaiseen Euroopan kristittyyn kolkkaan, mukaan lukien Venäjän, Skandinavian ja Italian. Draamoja on säilynyt suuri määrä jälkipolville, mutta kirkot laajalti esittivät vain yhden tai kaksi näytelmää vuodessa. Monissa kirkoissa näytelmiä ei esitetty lainkaan. Yksi oudoimmista, mutta komedian kannalta tärkeimmistä, kirkollisista tapahtumista oli Feast of Fools, Narrien päivä. Juhlallisuuksien aikana kirkon henkilökunnan roolit käännettiin ylösalaisin, ja alempi papisto sai pitää hauskaa ylempiensä ja kirkollisen elämän kustannuksella. Osana narrien päivää oli usein näytelmiä, joissa komedialla ja burleskilla huumorilla oli suuri rooli, mutta todellinen komedian aikakausi alkoi vasta draaman erotessa kirkosta. Uskonnollisten näytelmien esitys kirkkojen ulkopuolella alkoi 1100-luvun kieppeillä. Kirkon ulkopuoliset henkilöt alkoivat adaptoimaan lyhyistä liturgisista näytelmistä pidempiä tekstejä, ja esittämään niitä puhekielellä laajemmalle yleisölle. Sydänkeskiajan kuluessa ekonomiset vaihtelut ja kylien kasvu vauhdittivat tämäntyyppisten esitysten leviämistä. Myöhäiseen keskiaikaan mennessä pelkästään britteinsaarilla myyttisiä näytelmiä tuotettiin 127 kaupungissa ja kylässä. Myös Saksassa ja Ranskassa tuotettiin suuria määriä näytelmiä, ja aikakauden loppuun mennessä lähes jokaisessa Euroopan maassa oli jonkun näköistä teatteri tuotantoa. Näytelmiä esitettiin yleisimmin ulkotiloissa pyörille rakennetun lavan päällä, ja näyttelijät valittiin paikallisesta väestöstä. Englannissa näyttelijät olivat aina miehiä, tapa joka jatkui pitkälle maan historiassa, mutta muissa Euroopan maissa myös naiset hyväksyttiin lavalle. 1400-luvulla alkunsa saivat moraali näytelmät, joiden kautta kansalle opetettiin yleisesti hyväksyttyä moraali käyttäytymistä dramaattisten esitysten kautta. Ensimmäiset ei-uskonnolliset näytelmät kohottivat päitään jo keskiajalla, näillä oli usein teemoinaan kansan tarinat ja satiiriset aihealueet. Farssit olivat suosittuja 1200-luvulla, varsinkin Ranskassa ja Saksassa, näissä hupia saatiin usein ruumiin eritteistä ja seksuaalisesta käyttäytymisestä.

Kirkkojen ulkopuolinen teatteri

Ammattinäyttelijät alkoivat ilmestyä lavoille myöhäiskeskiaikana Englannissa, ja ympäri Eurooppaa. Usein ammattiteatteriryhmät saivat alkunsa kuninkaallisten sponsoroidessa parhaita näyttelijöitä, ja pitäen teatteriseuruetta yllä hovin viihdykkeeksi. Aateliston asuintaloihin ja kuninkaallisiin residensseihin rakennettiin pysyviä korotettuja lavoja sisätiloihin, mahdollistaen näytelmien esittämisen säästä riippumatta. Uskonnollisten näytelmien aikakausi loppui katolilaisen kirkon vallan vähentyessä, ja useiden Euroopan valtaa pitävien kieltäessä niiden esityksen maassaan. Kirkon valtaa haluttiin vähentää protestantti reformaation myötä, ja näytelmien ajateltiin tuputtavan katolilaista ajatusmaailmaa suurelle kansanosalle. Uskonnollisten näytelmien loppuminen katkaisi kansainvälisen teatterityylin leviämisen, ja rohkaisi maita kehittämään omia tyylisuuntiaan. Italiaan, Ranskaan, ja useisiin muihin manner Euroopan maihin alkoi kehittyä selkeitä kansallisia tyylisuuntia, ja paikalliset kirjailijat ryhtyivät laajentamaan repertoaariaan näytelmäkirjailijoina. Vuosisatojen ajan näyttelijät, kirjailijat, ja kokonaiset teatteri seurueet päätyivät varakkaiden yksityishenkilöiden suojeluun, jotka huolehtivat näytelmän kuluista, sekä palkoista. Tämä vaikutti aihealueisiin joita näytelmät käsittelivät, sekä tyyliin jolla ne kirjoitettiin.

Kirkkojen ulkopuolinen teatteri

This post was written by