logo

Eurooppalaisen teatterin historia – Osa 2

Uskonnollisten näytelmien vähetessä, ja kansainvälisten poliittisten muutosten myötä, useissa Eurooppalaisissa valtioissa alkoi kehittyä paikallisia teatterin tyylilajeja, jotka erosivat huomattavasti toisistaan. Ajan kuluessa valtiot alkoivat lainata toistensa tyylilajeista, rikastaen omaa näytelmä kulttuuriaan, kehittäen lopulta teatterin laajaksi taiteelliseksi kokonaisuudeksi, jona me tunnemme sen nykypäivänä.

Eurooppalaisen teatterin historia – Osa 2

Italia ja commedia dell’arte

Commedia dell’arte sai alkunsa Italiassa 1560-luvulla. Näytelmät olivat näyttelijä keskeisiä, ja vaativat vain pienen määrän lavasteita. Näytelmillä ei ollut käsikirjoitusta, vaan ne improvisoitiin suhteellisen laajan aihealueen ympärille. Aihealue jota kutsuttiin nimellä lazzi antoi näyttelijöille näytelmän tilanteen, ongelmat, ja lopputuloksen, kaikki muu oli näyttelijöiden mielikuvituksen armoilla. Näytelmien henkilöhahmot poimittiin hahmopankista, jotka oli jaettu tyypin mukaan rakastajiin, herroihin ja palvelijoihin. Rakastajahahmoja oli useita, ja he olivat usein herrahahmojen jälkikasvua. Herralle taas löytyi useampia stereotyyppisiä hahmoja; Pantalone oli vanha Venetsialainen kauppias, Dottore hänen ystävänsä tai kilpailijansa, ja Capitano aloitti uransa rakastajahahmona, mutta kehittyi myöhemmin turhia kehuskelevaksi vanhemmaksi mieheksi. Harlekiini taas oli ainoa yleisesti hyväksytty palvelija hahmo. Hänen tehtävänsä oli usein olla ovela ja viekas, kouluttamaton, mutta taitava akrobaatti ja tanssija. Commedia dell’arte ryhmässä oli tavallisimmin 13 tai neljätoista näyttelijää, joille yleensä maksettiin prosentti näytelmän tuotoista, joka riippui roolin suuruudesta. Näytelmä tyylin kultaiset vuodet päättyivät 1650, mutta tyylilajillisesti tuotettuja, tai sitä mukailevia näytelmiä kirjoitettiin pitkälle tämänkin jälkeen. Näytelmien henkilöhahmot ja perinteet ovat myös jääneet seikkailemaan nykyteatteriin, elokuviin, ja kirjallisuutteen.

 

Englannin renessanssiajan teatteri

Englantilainen renessanssi ajan teatteriperinne sai alkunsa vanhoista uskonnollisista liturgia- ja  moraali näytelmistä. Myös muut eurooppalaisen teatterin tyylisuunnat, kuten commedia dell’arte, vaikuttivat julkisen teatterityylin syntyyn. Englannissa oli pitkään ollut vallalla traditio, jossa varakkaisiin talouksiin palkattiin näyttelijöitä isäntäväkeä ja heidän vieraitaan viihdyttämään, ja useat näistä ammatti näyttelijöistä lähtivät kiertämään valtakuntaa, korvaten uskonnollisten näytelmien tarjoaman kansan viihteen. Lopulta teatterijoukot joilla ei ollut varakasta tukijaa määriteltiin laittomiksi kiertolaisiksi, lopulta juurruttaen teatteri viihdykkeen ammatin muotona. Renessanssi teatteri oli laajalti vallalla 1562 – 1642, se kattaa Kuningatar Elisabethin, Jakobiini teatterin, ja Charles I aikakauden. Useat meidän aikakauteemme tunnetuista näytelmäkirjailijoista sijoittuvat renessanssi aikakaudelle. Vielä tänäkin päivänä William Shakespearen, Christopher Marlowen, ja Ben Johnsonin näytelmät ovat suosittuja ympäri maailman. Kuningatar Elisabeth rakasti teatteria ja sen tarjoamaa viihdykettä, ja hovin tukemana Lontoon lähiympäristöön rakennettiin useita pysyviä teatterirakennuksia. Lontoon kaupungin virkamiehet vastustivat teatterirakennuksia, Lontoon pormestari kielsi kaupungin rajojen sisällä näytelmien esittämisen 1572, syynä tähän oli usko että suurien ihmismassojen kokoontuminen tiiviille alueelle saattoi edistää ruton leviämistä kansakunnan köyhempien väestöjen keskuudessa.

Englannin renessanssiajan teatteri

Teatteri seurueet kuitenkin keksivät tapoja tämän esteen ylitykseen, ja Lontoon rajojen ulkopuolelle nousi useita pysyviä teatteri rakennuksia. Thames-joen etelärannalla sijaitsevasta Southwarkista nousu suosittu teatterikeskus. Alue oli tarpeeksi lähellä Lontoon kaupunkia että suuri yleisö pääsi helposti katsomaan esityksiä, mutta sen rajojen ulkopuolella, ja näin kaupungin virkamiesten vaikutuksen ulkopuolella. Byrokratien kiertämisen nimissä teatterijoukot myös pitivät yllä valkoista valhetta, että heidän suurelle yleisölle tarjoamat esitykset olivat vain harjoituksia kuningattaren tilaamia näytelmiä varten. Todellisuudessa näistä harjoituksista saadut tuotot usein muodostivat kuitenkin suurimman osan teatterin tuloista. Teatteri seurueet myös kiersivät esiintymässä ympäri Eurooppaa, varsinkin Saksa ja Tanska olivat suosittuja keikkamaita. Renessanssi aikakauden kuluessa loppuaan kohden draaman luonne alkoi muuttua. Siinä missä Elisabethin aikana tavalliset kadun tallaajat katsoivat samat näytelmät kuin kuninkaalliset, Charles I:n vallan loppuaikaan mennessä suurin osa uusista näytelmistä tuotettiin varakkaiden yksityishenkilöiden käyttöön, ja tämä vaikutti draaman aiheisiin, ja niiden lavastukseen käytettyihin varoihin.

This post was written by