logo

Teatterin muinaishistoria – Osa 1

Teatterin historiasta puhuttaessa mukaan luetaan useimmiten viimeisen 2,500 vuoden ajan kehittynyt teatteri taide. Vaikka ihmiskunnan historiaan mahtuu teatterin kaltaisia elementtejä sen alkuajoista saakka, selkeyden vuoksi elementit jotka eivät ole tarkoituksellisesti taiteellisia, tai esiintyviä jätetään tämän historian ulkopuolelle.

Teatterin muinaishistoria – Osa 1

Teatterin kehitys itsenäiseksi aktiviteetiksi sai alkunsa kreikkalaisista pyhistä rituaaleista, joiden aikana naamioilla, puvuilla ja rituaalien taidokkailla esittäjillä oli oma osansa. Ajan kuluessa useat rituaaleista siirtyivät autonomiseen muotoon puhtaassa viihdytys tarkoituksessa. Kreikkalainen kulttuuri oli esitystaiteen runsauden sarvi; festivaalit, uskonnolliset rituaalit, urheilukilpailut, lakikäräjät, poliittiset, ja väittelytilaisuudet olivat julkisia spektaakkeleja joihin kansalaisten odotettiin osallistuvan, joko esiintyjinä tai katsojina. Varsinaisesti teatteri alkoi kehittyä Ateenassa vuoden 532 eKr. kieppeillä, ja kehitys jatkui läpi antiikin Kreikan aikojen, ja se omaksuttiin myöhemmin roomalaiseen kulttuuriin, jonka mukana se levisi läpi Rooman valtakunnan. Suuri merkitys teatterin kehityksessä oli Dionysia-juhlissa, joita järjestettiin hedelmällisyyden ja viinin jumalan kunniaksi. Juhliin kuului 12 – 15 -hengen kuoro, eli khoros, jonka jäsenet tanssivat ja lauloivat. Kuoron johtajan ja esiintyjien välillä toiminut vuoropuhelu lisääntyi ajan kuluessa, ja lopulta näistä kehittyi näyttelijöitä. Näytelmissä esiintyvät kansalaiset olivat aina miehiä, mutta katsomaan pääsivät kaikki kansalaiset, jopa orjat. Näytökset alkoivat auringon noustessa, ja niiden kuluista vastasivat varakkaat yksityishenkilöt, joita kutsuttiin koregeiksi. Ensimmäinen näyttelijä josta löytyy kirjallisia viittauksia oli nimeltään Thespis. Vielä tänäkin päivänä  näyttelijöitä kutsutaan usein englanninkielessä sanalla thespian.

Kreikkalaisen näytelmän tyylilajit

Kreikan muinainen teatteri oli tarkkaan jaoteltu näytelmä tyypin mukaan, tragedialla, komedialla, ja satyyrinäytelmillä oli kullakin omat muodollisuutensa ja sääntönsä. Draama otettiin kreikkalaisessa yhteiskunnassa vakavasti, ja näytelmien kautta tutkittiin maailman tilaa ja ihmisyyden peruskysymyksiä. Alkuperäiset komediat olivat usein satiirisia, hallitsevassa asemassa oleville miehille, ja muille tunnetuille henkilöille nauravaa. Ajan myötä aihealueet siirtyivät käsittelemään tavallisia ihmisiä, ja tyyli suuntautui lähemmäksi nykyaikaista tilannekomiikkaa. Ateenalaisen komedian tuotanto jaetaan useimmiten kolmeen aikakauteen, vanhaan, keski-, ja uuteen komediaan. Keskikomedian näytelmiä ei ole juurikaan säilynyt nykypäivää, vanhan komedian aikakaudelta jäljellä on Aristofanen yksitoista näytelmää, ja uuden komedian aikakaudelta on löydetty lähinnä Menandroksen teoksia. Tragedia käsitteli ihmisyyden suuria aihealueita, kuten ihmisen ja jumalten välisiä suhteita, rakkautta, menetystä, ylpeyden haittapuolia, sekä vallan väärinkäyttöä. Tyypillisessä tragedia näytelmässä päähenkilö päätyy typeryyttään vakavan rikoksen tekijäksi. Rikoksen vaikutukset aiheuttavat hänen henkilökohtaisen maailmansa murenemisen, ja lopulta tuhon. Aristotlen mukaan tragediaa katsoessaan yleisö koki sielun puhdistumisen myötätunnon ja kauhun kautta. Pikku murheet ja surut saattoi jättää taakseen muiden kokiessa suurempia ongelmia, ja katarsis nosti yleisön mielen kirkkaampaan asemaan. Tunnetuimpia ja tuottoisimpia tragedia kirjailijoita olivat Aiskhylos, Sofokles, ja Euripides. Hellenistiseen aikaan saakka tragediat olivat usein yhdelle esitykselle tarkoitettuja, ja niitä ei välttämättä kirjoitettu ylös. Kreikkalaisilla oli suuri kunnioitus puhuttua sanaa kohtaan, ja esimerkiksi Sokrates uskoi että kirjoitettu sana kahlitsi tarinan, ja päätti sen potentiaalin kasvuun ja uudistukseen. Satyyrinäytelmät olivat lyhyitä spotteja, joita esitettiin tragedioiden väliajoilla. Näissä pätkissä satyyreiksi pukeutuneet näyttelijät pilkkasivat tragedian henkilöhahmoja ja heille aiheutuneita ongelmia. Satyyrit olivat myyttisiä olentoja, puoliksi ihmisiä, puoliksi vuohia, ja heitä näyttelevät ihmiset pukivat ylleen liioitellun suuret miehuuden osoitukset joilla toivottiin olevan koominen efekti yleisöön.

Kreikkalaisen näytelmän tyylilajit

Kreikkalaisen draaman kultaiset vuodet alkoivat noin 480 eKr., kun Ateena uudelleen rakennettiin persialaisten valloituksen jälkeen. Teatteri kehittyi, ja kaavoittui, ja kaupungissa järjestettävissä Dionysia-juhlissa kilpailtiin käsikirjoituksen taidoista. Kilpailijat ottivat osaa kolmen tragedian, ja satyyri näytelmän kanssa.

 

This post was written by